Kohtaamisen taitoja voi oppia

Useimpien opettajien parhaat muistot työstä liittyvät poikkeuksellisen merkitykselliseen kohtaamiseen jonkun lapsen tai nuoren kanssa. Harvalla kuitenkaan on kovin jäsentynyttä käsitystä siitä, miten kohtaamisia ja elämää muuttavaa kokemusta nähdyksi tulemisesta voisi aktiivisesti tuottaa. Kohtaamisen taitoja ei kuitenkaan tarvitse mystifioida, vaan niitä voidaan eritellä ja harjoitella pala kerrallaan.

Ammatillinen avoimuus lisää lähestyttävyyttä

Koulun arjessa on helpompi lähestyä sellaista ihmistä, joka ei tunnu viranomaisroolissa olevalta etäiseltä henkilöltä vaan näyttäytyy riittävässä määrin inhimillisenä ihmisenä. Siksi opettajan, luokanvalvojan tai ryhmänohjaajan taitavaan ammatillisuuteen kuuluu myös avata jotain omasta persoonastaan ja kiinnostuksen kohteistaan ja hallitusti tehdä itsensä näkyväksi ihmisenä, jolla on yleisinhimillisiä tunteita ja tarpeita. 

Se, että opettaja on kertonut vaikkapa lemmikkieläimistään tai urheiluintohimoistaan jotain, avaa lapselle tai nuorelle ovia, joiden kautta ottaa kontaktia ja aloittaa jutustelu. Samalla se antaa mallin siitä, että täällä on luvallista ja suotavaa tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita. Kun opettaja toisinaan sanoittaa tunteitaan hyvän itsesäätelyn kuitenkin säilyttäen, hän näyttää, että tunteet ovat normaaleita, niitä ei tarvitse piilottaa ja niitä voi hallita. Hän tekee siten merkittävää tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetusta samalla kun hänestä tulee helpommin lähestyttävä. Aitous ja jonkinasteinen haavoittuvaisuuden osoittaminen lisäävät toisissa ihmisissä arvostusta ja luottamusta.

Arvostava asenne näkyy ja kuuluu

Lapset ja nuoret ovat hyvin herkkiä havainnoimaan ja huomaamaan tykätäänkö heistä. Aikuisen äänensävy, minimaaliset eleet ja ilmeet kertovat usein enemmän kuin sanotut tai sanomatta jätetyt sanat. Lapsen tai nuoren kokemus siitä, että hänestä tykätään tai että  joku ope on ns. hänen puolellaan vaikeissakin tilanteissa, on vertaissuhteiden ohella kaikkein tärkein kouluun kiinnittymistä tukeva tekijä.

On perin juurin ymmärrettävää, että yksikään opettaja ei voi samalla tavalla tykätä kaikista ja että hyvin haasteelliset lapset ja nuoret väsyttävät, herättävät avuttomuuden kokemuksia, turhautumista ja ärsytystä. Opettajan ammattitaitoa on kuitenkin tiedostaa itsessään viriäviä tunteita ja työstää asenteitaan eikä olla niiden vietävänä. Aika usein kouluissa kuitenkin esiintyy "kyllä me opettaisimme ja kasvattaisimme, mutta kun nuo lapset, nuoret ja heidän perheensä ovat vääränlaisia" -ajattelua ja puhetapoja. Lähtökohtaisesti koulun tehtävänä on kuitenkin palvella kaikkia eikä odottaa sopivanlaisia asiakkaita.

Kohtaamisia tukevaan vuorovaikutukseen kuuluu kyky ammatillisuuteen omien asenteiden työstämisessä. Se konkretisoituu pyrkimyksenä olettaa hyvää toisesta ja huomata hyvä jokaisessa lapsessa ja nuoressa. Tunnistaessaan itsessään kielteisyyttä opettajan tulisi laajentaa ajatteluaan lapsen tai nuoren (tai huoltajien) käyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden kokonaisuudesta ja tiedostaa riskinsä liian mustavalkoisiin päätelmiin. Kokonaisvaltaisemman ja myötätuntoisemman asenteen etsimisessä kollegoista voi olla iso apu, jos halveksivien ja epäkunnioittavien puhetapojen ei sallita pesiytyä koulun kulttuuriin.  

Käyttäytymisen tasolla voi monia asioita kontrolloida, mutta voimakkaat asenteet myös herkästi paistavat läpi vaikkapa äänensävyssä. Vaikka tunteita sinänsä ei voi käskeä, voi ajattelutapojaan muokata ja sitä kautta vaikuttaa tunteisiinkin. Sillä on varsin iso merkitys, saako lapsi tai nuori kuulla poissaolo-ongelmien keskellä sanat "Kiva, kun tulit kouluun!" lämpöä huokuvana vai ivallisena vai jääkö tuleminen kokonaan huomaamatta.

Aloitteellisuutta voi treenata

On luonnollista, että toisille on helpompaa mennä sosiaalisiin tilanteisiin kuin toisille. Omaa persoonaansa ei kenenkään opettajankaan tarvitse muuttaa toiseksi. Ammatillisuuteen kuuluu kuitenkin ymmärrys siitä, että aikuiselle kuuluu tietty vastuu aloitteellisuudesta koulun kohtaamiskulttuurin rakentamisessa. Viime kädessä opettajan velvollisuus on huolehtia, että jokaiselle oppilaalle tulee säännöllisesti kokemus nähdyksi ja kohdatuksi tulemisesta. Kontaktin ottamisen perustaitoja voi harjoitella ja ottaa haltuun vähitellen.

• Ota katsekontakti, hymyile, nyökkää.
• Tervehdi (nimeltä).
• Kysy: Mitä kuuluu? / Miten menee? / Onko kaikki ok? / Mistä olet ilahtunut viime aikoina?
• Ota kontakti kuvaamalla havaintojasi:  Näytät väsyneeltä. / Kuulostat pirteältä. / Et enää liiku entisessä kaveriporukassa. / Sun tyyli on muuttunut aika paljon. / Olet ollut jotenkin hiljaisen oloinen. / En ole nähnyt sua pitkään aikaan. / Vaikutat jotenkin ahdistuneelta. / Tunnut innostuneelta.
• Jutustele arkisista asioista: ajan ilmiöistä, urheilusta, musiikista, ruoasta, säästä...

Kuunteleminen on vastaanottamista

Kohdatuksi tulemisen kokemus on sitä, että tuntee tulleensa nähdyksi ja kuulluksi. Se on ihmisen hyvin vahva perustarve. Vuorovaikutuksessa on erotettavissa erilaisia moodeja, jotka eivät kaikki rakenna samalla tavalla kuulluksi tulemisen kokemusta. Toisinaan huomio voi olla jonkin asiakokonaisuuden kartoittamisessa, jolloin merkitysten maailma ja kokemukset jäävät faktojen selvittämisen jalkoihin eikä synny kokemusta nähdyksi tulemisesta. Nopeat ratkaisut ja lohduttaminen tai tsemppaaminenkin voivat jättää sellaisen olon, etten tullut kohdatuksi, neuvojen tai vaatimusten lataamisesta puhumattakaan. Kun tavoitteena on saada toinen ihminen viestimään "Just niin! Tota mä tarkotin. Kerrankin joku tajus." ollaan kuuntelumoodissa ja luodaan edellytykset kohtaamiselle ja luottamuksen vahvistumiselle niin, että on helpompi tarvittaessa siirtyä kartoittamaan vyyhtiä tai kehittämään ratkaisuja. 

Luovu tietämisen tilasta.

• Asemoidu niin, että toisen ihmisen maailma on sinulle mysteeri, jota voit vähitellen alkaa jollain tasolla ymmärtää.
• Tiedosta aikeesi tässä dialogissa ja ota tietoisesti tavoitteeksi kuuntelu ohjeistamisen tai kannustamisen tms. sijaan.
• Tiedosta (kielteiset) asenteesi ja virittäydy myönteiseen avoimuuteen.
• Älä määrittele puhuttavaa asiaa esim. isoksi tai pikku jutuksi vaan säilytä avoimuutesi.

Malta

• olla täyttämättä hiljaisuutta ja pitää oma suu kiinni.
• olla neuvomatta - sen aika voi olla toisessa moodissa.
• olla kiirehtimättä pois tunteista, koska kohtaamattomina ne estävät yhteistyösuhdetta.

Uskalla olla utelias.

• Osoita kiinnostusta toisen ajatuksia, kokemuksia ja tunteita kohtaan - keskity merkitysten maailmaan eikä pelkkiin tapahtumiin.
• Kysy avoimesti ja rohkeasti äläkä oleta tai ohita - kunnioittava uteliaisuus viestii uskalluksesta ottaa vastaan.
• Utele uskomuksia, ajattelua, merkityksiä.
• Kuulostele toiveita.

Kuuntele keskittyneesti.

• Hidasta, tarkenna, syvennä: Kerro lisää. / Mitä vielä? / Entä muuta?
  
• Ole hiljaa vähän tavallista pidempään ylläpitäen katsekontaktia, kunnes toinen jatkaa ja menee asian ytimeen. 
• Tunnustele tunteita ja toista toisen kertoma: Kuulostat ärtyneeltä. / Se varmaan pelotti? / Sulla on ikävä sitä?
• Ilmaise lyhyillä äännähdyksillä, eleillä ja ilmeillä, että olet samalla aaltopituudella.
• Älä kerro ymmärtäväsi tai tietäväsi, miltä toisesta tuntuu, vaan toista omin sanoin kuulemasi ja tarkista, oletko ymmärtänyt oleellisen oikein.

Sylitä äläkä selitä.

• Ota tarinat, tunteet ja tulkinta vastaan luokittelematta, arvottamatta ja ottamatta kantaa.
• Tunteiden peruspyrkimys on tulla nähdyksi ja kuulluksi - torjunta ja sivuuttaminen kasvattavat kielteisiä tunteita. Sanoita, mitä kuulet ja havaitset, älä vähättele: Tää tuntuu susta epäoikeudenmukaiselta (vrt. Tää menee kyllä ihan sääntöjen mukaan.) / Sua hermostuttaa (vrt. Ei tässä ole mitään syytä hermostua.)
• Validoi: "On ymmärrettävää kokea tässä tilanteessa, näissä olosuhteissa ja tuolla kokemushistorialla noin."

Empaattisuus on opeteltava taito

Empatia on sitä, että osaa nähdä toisen ihmisen totuuden ja arvostaa sitä, vaikka ei olisi samaa mieltä toisen kanssa. Se edellyttää tarkkaa kuuntelemista. Empatia ei ole toisen myötäilemistä eikä samaa mieltä olemista - ei myöskään toisen kokemuksen surkuttelua tai toisen ihmisen säälimistä. Se on sitä, että katsotaan maailmaa hetki toisen silmin, otetaan aikaa kuulla toisen tarina ja pyritään näkemään, mitä se toiselle merkitsee.

Omaa empatiaansa voi herätellä kysymällä itseltään esim.

• Mitä sellaista minä en näe, mitä toinen näkee?
• Mikähän tästä asiasta tekee toiselle niin tärkeän?
• Millä toisella tavalla voisin tulkita tämän tilanteen?
• Mikä tarve toisen reaktion tai tunteen taustalla on?
• Mitähän muuta toinen on kokenut tänään?
• Mihinköhän toisen aikaisempiin kokemuksiin tämä tilanne liittyy?

Kuuntelemista ei tarvitse pelätä

Kuuntelemisen tilaan asettumista saattaa estää se, että aikuinen pelkää, että vastaan voi tulla jotain sellaista, jota hän ei koe kykenevänsä käsittelemään. Tällöin "käsittelemiseen" liittyy usein vähän huonosti tunnistettu mielikuva siitä, että se tarkoittaisi lapsen tai nuoren raskaiden tunteiden poistamista, ongelmien ratkaisemista, kipeiden kokemusten hoitoa ja vaikkapa mielenterveysongelmien parantamista.

Jälleen ammatillisuuden näkökulma voi tuoda turvallista selkeyttä. Tosiasia on, että tunteiden kanssa kohdatuksi tuleminen itsessään auttaa yleensä enemmän kuin käytännön ratkaisut tai tsemppaaminen, jolla yritetään saada raskaat tunteet pois. Kouluyhteisöissä on opettajien lisäksi muita ammattilaisia, joiden erityisosaamiseen kuuluvat mm. mielenterveyskysymysten ja lastensuojelun näkökulmat. Kohtaavassa ja välittävässä koulussa opettajan rooliksi riittää se, että hän tuottaa lapselle tai nuorelle kokemuksen nähdyksi tulemisesta ja siitä, ettei nuori ole asiansa kanssa yksin. Opettajan ei tarvitse osata ja jaksaa muuta kuin kuunnella ja auttaa lapsi tai nuori tarvittaessa eteenpäin toiselle ammattilaiselle - ja jatkaa sen jälkeen "lähiaikuisena", joka moikkaa ja kyselee välillä kuulumisia.

Kuuntelemisen pelkoa voisi helpottaa myös se, jos opettajilla olisi mahdollista käydä mielikuviaan jakaen läpi, mitä he arvelevat itsessään tapahtuvan, jos oppilas tuo esiin tietynlaisia asioita. Kun mahdolliset tunnereaktiot konkretisoituvat puheen keinoin, ne eivät tunnu enää niin hahmottomilta ja arvaamattomilta vaan paljon hallittavammilta. Lisäksi tietoisuus kollegiaalisesta tuesta tai peräti ammatillisesta työnohjauksesta voisi luoda rohkeutta asettua ottamaan vastaan tarvittaessa koko elämän kirjo.

Luottamus rakentuu monista elementeistä

Luottamuksen rakentumisesta on useita erilaisia teoreettisia malleja. Useimmille on yhteistä se, että luottamuksessa on läsnä

• osaamisluottamus: Voin luottaa toiseen ihmiseen tietyssä asiassa, jos uskon hänen olevan riittävän asiantunteva ja osaava juuri kyseisessä asiassa. Kun on syntynyt kokemusta kuulluksi tulemisesta, uskalletaan olla entistä avoimempia. Koulussa lapsilla on aika heikko luottamus esimerkiksi siihen, että aikuiset pystyisivät hoitamaan kiusaamistapauksia hyvin, ja siksi niistä ei välttämättä puhuta aikuisille.
• sopimusluottamus: Voin luottaa toiseen ihmiseen, jos olen vakuuttunut, että hän pitää kiinni sovituista asioista johdonmukaisesti. Lapselle tai nuorelle ei kannata opettajana luvata, ettei puhu hänen asiastaan kenellekään. On parempi luvata alusta alkaen, ettei puhu hänen asioistaan koskaan hänen tietämättään. Silloin opettajalle jää vapaus viedä asiaa eteenpäin lupaustaan rikkomatta, vaikka lapsi tai nuori ei jostain syystä antaisi siihen erikseen lupaa. Lupa kannattaa tietenkin aina kysyä ja suostutella siihen sitkeästi. Jos lupaa hoitaa jonkin asian, sitä ei parane unohtaa, jos haluaa vaalia luottamusta.
• vuorovaikutusluottamus: Voin luottaa toiseen ihmiseen, jos olen riittävän vakuuttunut, että hän suhtautuu minuun perusteissaan kunnioittavasti, hienotunteisesti ja hyväntahtoisesti. Arvostava asenne on kaiken perusta. Jos opettaja osaa haastavissakin tilanteissa viestiä rakentavasti minäviesteillä syyllistämättä, jyräämättä, mitätöimättä ja manipuloimatta, syntyy vuorovaikutusluottamusta.
• integriteetti: Voin luottaa toiseen ihmiseen, jos olen riittävän vakuuttunut, että hän "on joka suuntaan sama" ts. avoin, aito, rehellinen ja vastuunsa kantava. Kokemus siitä, että opettaja voi pyytää anteeksi, jos itse rikkoo niitä periaatteita vastaan, joita edellyttää muiden noudattavan, lisää luottamusta.  

Joskus voi olla hyvä pohtia hetki, mitkä luottamuksen osa-alueet ovat kouluyhteisössä tai omassa opettajan toiminnassa vahvoja, mitkä taas ehkä kaipaisivat vahvistamista.

Kohtaamisissa voi käyttää apuna keskustelumalleja

Psykologian ja psykoterapioiden maailmassa on kiteytynyt toimiviksi todettuja tapoja tarkastella jotakin ilmiötä. Näistä malleista voi hyvin poimia ideoita hyvinvointia tukevien kohtaamisten rakentamiseen kouluyhteisöissä ilman että kenenkään tarvitsee kuvitella tarvitsevansa terapeutin koulutusta. Esimerkiksi ratkaisu- ja voimavarakeskeisen työotteen klassikkotyöskentelyt kuten tähtihetki tai asteikkokysymys sopivat erinomaisesti myös koulukontekstiin antaen välineitä myönteisen kehityksen tukemiselle.  Ulkoistavat puhetavat ja muut narratiiviset menetelmät ovat itsessään usein vahva interventio ja auttavat myös myönteisen asenneilmapiirin rakentamisessa. Napakka perustietämys ihmisen kriisireaktioista ja kriisissä olevan henkisestä ensiavusta voisi antaa itseluottamusta ja levollisuutta yllättävissä tilanteissa. 

Taitoja opitaan toiminnan reflektoinnin kautta

Vuorovaikutukseen liittyviä taitoja ei opita lukemalla tai luennoilla istumalla. Teoria- ja tietoperustainen kouluttautuminen antaa kyllä lähtökohtia, mutta varsinainen oppiminen on kokemuksellista arjessa tapahtuvaa learning by doing -oppimista. Ohjatun reflektion avulla voidaan vahvistaa pystyvyyttä ja toiveikkuutta, auttaa havaitsemaan onnistumisia ja kehittymisen kohtia ja pitää yllä tietoista prosessia riittävän pitkään, jotta taidot alkavat automatisoitua. Opettajatkin ansaitsivat kunnollisia prosessikoulutuksia, joissa on mukana pitkäkestoisesti oppimista tukevaa valmennuksellista työnohjausta tai työpajoja. Kohtaamisen taidot ovat kuitenkin kouluhyvinvoinnin ydintä ja avaintekijä niin yhteisöllisyyden kuin ilmapiirinkin rakentamisessa.